Merkkejä elosta

Hei! Kyllä täällä vielä hengissä ollaan, jos jotakuta saattoi asia epäilyttää. On vaan ollut kaikenlaista kiirettä, ja vähän huolta terveydestäkin, niin on tämä jäänyt. En ole edes kerinnyt pahemmin lukemaan muiden blogeja, mikä on jo todella huolestuttavaa! Tällä hetkellä kamppailen mystisen selkäongelman kanssa, jota ensin epäiltiin kahden lääkärin toimesta välilevytyräksi (välilevyn pullistuma), mutta kolmas epäilikin tänään sen olevan jotain aivan muuta. Lisätutkimuksia odotellessa koitan nyt vain pitää itseni kasassa, sekä henkisesti että fyysisesti, napsia hevosentainnutuslääkkeeni ja päästä viikonlopuksi pk-seudulle poikaystäväni luo. Kyllä voi sairasloma olla hemmetin kamalaa (niinku se nyt yleensäkään jotain juhlaa olis?), kun ei pysty ees siivoomaan. :S

Parempia kuulumisia (tai raihnaisen mamman rutinaa) seuraavaksi, toivottavasti! Miten muuten teidän joulukuu on alkanut, onko lunta maassa vai ei (täällä satoi ensilumi maanantai-iltana, nyt jäljellä on sotkuiset muistot)? Toivo edes hitusen valkeasta joulusta kuitenkin elää vielä! :)

Ihan vaan lyhyesti

Kävin tänään (eilen, mutta kun en ole vielä käynyt nukkumaan) hakemassa korjatun renkaan, ja kysäisin korjaajamieheltä, osaisiko hän sanoa, mitä oli tapahtunut. "Se oli niin muusina, ettei siitä pystynyt mitään sanomaan.", kuului vastaus. Ai hupsheijaa! Tunnustin, että olin ollut asialla, ja väritin vielä lyhyesti korjaajallekin mielikuvaani siitä, kuinka ajoin aluksi salaa (en pääse yli tästä!) talvirengastetuksi luulemallani, ohjaukseltaan traktorimaiseksi alati muuttuvammalla Puntollani ensin suuren hämmennyksen vallassa, ja kerroin tilanteen ilmeisen vakavuuden ymmärrettyäni piiskanneeni auton turvallisesti vielä viime metrit parkkiin. Hän ei virkanut tähän mitään, odotti vain kunnes poistuin saaliini kera, jotta pääsi takaisin hämyiseen työhuoneeseensa. Huokaisemaan voimakkaasti ääneen ja pyöräyttämään kunnon kierroksen silmiään, luulen. Lähdin pois ja kannoin sydän onnesta sykkyrällä ja hellin käsin renkaani pihalla jälleennäkemisestä mielissään olevaan autooni.

Aiheesta aivan toisaalle. Minulla on muuten tapana joskus luppoaikanani (esim. vessassa istuskellessa) käydä joitain jo elettyjen tilanteiden vuorosanoja läpi osittain ääneen. Tähän ei yleensä liity sen suurempaa ajatustyöskentelyä, vaan sanat tulevat lähes itsestään suusta ulos. Eikä niiden tosiaankaan tarvitse olla siis omiani, voin esimerkiksi vaikka maistella, miltä kurssitoverin mehevänkumea aamutervehdys maistuisi omassa suussani. Tilannehan saattaa muuttua noloksi siinä kohtaa, jos joku ulkopuolinen kuulee irralliset heläytykseni, eikä ymmärrettävästikään ymmärrä niiden yhteyttä yhtään mihinkään (tai vielä pahempaa; tunnistaa omat sanansa suustani). En tarkoitalla tällä mitään sen kummempaa (tai sitä en ainakaan itse tiedä), ja sanoisin tämän tavan periytyneen isältäni. Nyt kiinnostaisikin, onko täällä muita yksinmakustelijoita?

Max 80 km/h

Tänään se sitten tapahtui, yksi pelkofantasioistani. Ei onneksi aivan sellaisena, millaiseksi olin sen kauhuissani kuvitellut, mutta siis autostani puhkesi rengas kesken ajon. Olin matkalla hoitamaan asioitani, ja kävin kotini kautta hakemassa pari tärkeää lappua. Kotoa lähdettyäni aloin suhteellisen pian tuntea outoa raskautta ohjauksessa, ja soitinkin kotiin ja kysyin äidiltä, ettei isä olisi salaa vaihtanut talvirenkaita Puntoon (todennäköisyys hyvin suuri, varsinkin kun mut on nykyään jo opetettu vähän itse [auttamaan] vaihtopuuhassa). No eipä ollut, äiti tuhahti selkeästi miettien, että mitä se tyttö taas hourii. Väitin edelleen kiven kovaan vaistoavani, että auto on outo, kuin traktoria (jota en ole btw ajanut koskaan itse) ajaisi.

No, pääsin varmaan kymmenisen kilometriä eteenpäin, ja auto kangistui kangistumistaan. Siinä kohtaa tajusin, että nyt on päästävä jonnekin pois tieltä, eikä perille tällä ajolla päästäisi. Lähelläni oli onnekseni katsastusasema, josta minäkin lähdin muinoin (köh!) inssiajoani suorittamaan, ja sain jo pomppivaksi ryhtyneen, huutavan autoni rukoilevilla ajatuksilla ja pyhällä hengellä selviämään edessä olleista valoista, ja piinallisen ~200 metrin jälkeen Punton jotakuinkin ruudun reunojen sisälle parkkeerattua. Eipä olisi tullut tyylipisteitä tästä, jos oltaisiin oltu inssiajossa. Soitin lievän hysterian pauloissa taas kotiin, enkä uskaltanut edes käydä ensin katsomassa, oliko kumi puhki, vai oliko mukanani kenties raahautunut jokin raato. Asian laita kuitenkin selvisi pian, kun joku rauhallinen naisihminen (oletukseni mukaan inssi- tai openainen) käveli auton keulan edestä ja tuli koputtamaan lasiini todeten, ettei autolla sovi ajaa enää tippaakaan, sillä eturengas oli aivan tyhjä. Kiitin tiedosta ja välitin tämän puhelimessa äidistä isäksi muuttuneelle keskustelijalle, ja hetken juonittuamme sovimme vanhempieni lähtevän hoitamaan Punton kuntoon, ja minun laittavan tossua toisen eteen, jotta pääsisin hoitamaan asiani. Eräs mies tuli vielä varovaisen kohteliaasti kertomaan minulle, että katsastusrakennuksen toisessa päässä oli korjaamo, josta saisin heti varmasti apua. Tajusin kiihtymykseltäni sentään kiittää häntäkin.

Puhelun jälkeen pyörin hetken typertyneenä auton ympärillä, ja tuijotin littaantunutta kumia. Kuten tekstin alussa mainitsin, olen kauhulla miettinyt aina tilannetta, jossa rengas puhkeaisi kesken ajon, ja olen visioinut auton lentävän komeassa kaaressa pientareelle (tai vaihtoehtoisesti vastaantulevien kaistalle) ruttaantumaan, ja siinä kuvassa eivät kunnian kukot laulaneet taustalla, eikä hyvä totisesti heilunut. Joten onneksi tämä kävi näin. Ja nyt, eikä esimerkiksi silloin, kun olen matkalla poikaystäväni luo/kotiin sieltä. Nuorempana olisi varmasti nolottanut se auto-opejen rivistö, joka voivotteli auto-poloseni kohtaloa taustalla, mutta minusta se oli melko hellyttävää. No myönnettävä se on, että päin en sentään kehdannut katsoa.

Huomenna ensin kurssille, ja sitten hakemaan korjattu rengaspotilas kotiin. Saapa Puntokin etukoivestaan pois sen nolon punaisen kengän, jossa on vielä joku ikävästi menoa rajoittava maksimi-ajonopeustarra.