Ihan vaan lyhyesti

Kävin tänään (eilen, mutta kun en ole vielä käynyt nukkumaan) hakemassa korjatun renkaan, ja kysäisin korjaajamieheltä, osaisiko hän sanoa, mitä oli tapahtunut. "Se oli niin muusina, ettei siitä pystynyt mitään sanomaan.", kuului vastaus. Ai hupsheijaa! Tunnustin, että olin ollut asialla, ja väritin vielä lyhyesti korjaajallekin mielikuvaani siitä, kuinka ajoin aluksi salaa (en pääse yli tästä!) talvirengastetuksi luulemallani, ohjaukseltaan traktorimaiseksi alati muuttuvammalla Puntollani ensin suuren hämmennyksen vallassa, ja kerroin tilanteen ilmeisen vakavuuden ymmärrettyäni piiskanneeni auton turvallisesti vielä viime metrit parkkiin. Hän ei virkanut tähän mitään, odotti vain kunnes poistuin saaliini kera, jotta pääsi takaisin hämyiseen työhuoneeseensa. Huokaisemaan voimakkaasti ääneen ja pyöräyttämään kunnon kierroksen silmiään, luulen. Lähdin pois ja kannoin sydän onnesta sykkyrällä ja hellin käsin renkaani pihalla jälleennäkemisestä mielissään olevaan autooni.

Aiheesta aivan toisaalle. Minulla on muuten tapana joskus luppoaikanani (esim. vessassa istuskellessa) käydä joitain jo elettyjen tilanteiden vuorosanoja läpi osittain ääneen. Tähän ei yleensä liity sen suurempaa ajatustyöskentelyä, vaan sanat tulevat lähes itsestään suusta ulos. Eikä niiden tosiaankaan tarvitse olla siis omiani, voin esimerkiksi vaikka maistella, miltä kurssitoverin mehevänkumea aamutervehdys maistuisi omassa suussani. Tilannehan saattaa muuttua noloksi siinä kohtaa, jos joku ulkopuolinen kuulee irralliset heläytykseni, eikä ymmärrettävästikään ymmärrä niiden yhteyttä yhtään mihinkään (tai vielä pahempaa; tunnistaa omat sanansa suustani). En tarkoitalla tällä mitään sen kummempaa (tai sitä en ainakaan itse tiedä), ja sanoisin tämän tavan periytyneen isältäni. Nyt kiinnostaisikin, onko täällä muita yksinmakustelijoita?